Munkkila: Tutinaa Geigersteinin rinteillä

Pidän kovasti vaeltamisesta, luonnossa samoilusta, suunnistuksesta ja maisemista. Siksi onkin pieni ihme että olen tämän reilun vuoden aikana käynyt vuorilla käpeksimässä tasan viisi (5) kertaa.

Olen keksinyt montakin syytä miksi en kirmaile alppiniityillä joka viikonloppu.

Ensinnäkin, olen löytänyt kilpailevaa ohjelmaa viikonlopuksi, erityisesti sunnuntain pyöräretket, joilla voi useinkin ihailla Alppeja. Talvella tietysti hiihdetään.

Toiseksi, mieleeni on iskostunut ajatus että vaeltamaan ei parane mennä yksin. Tuttavapiirissäni on tosin nykyään ruotsalaisystävä, joka hurauttaa sulan aikana joka lauantai ja sunnuntai tekemään jonkun pienen lenkin. Hänen kanssaan olen nyt kolmesti käynyt "reenaamassa".

Kolmanneksi, minulla on korkeanpaikan kammo. Asialle pitäisi selkeästi tehdä jotain, lievään kammoon auttaa harjoittelu.

Neljänneksi, vuorilla vaellus on ihan eri laji mihin olen tottunut. Karttaa ei juuri tarvitse, seurataan merkittyjä polkuja, väkeä on paljon, on kuuma, tulee tuhannen hiki ja hengästys ylös mennessä ja kipeät polvet alas tullessa. Usein reitti koostuu "vain" siitä että kiipeät jonkun vuoren ylös ja tulet alas. Haasteita toki riittää, varsinkin kun on se kammo. Reitille osuu monesti ravitsemusliike jotta ei tarvitse pelätä kaloreiden menettämistä ja oluenjanon saa sammutettua.

Mutta maisemat on hienot. Lyhyempikin kipaisu ylämäkeen on hyvää reeniä, syke on sopivasti koholla pitkään.

Niinpä viime lauantaina lähdin kaverini kyytiin ja karautimme Volvolla (kuinkas muuten) Lenggriesiin. Laaksot oli täynnä valkovuokkoja, näin myös sinivuokkoja ja esikoita, ja oli mukavan keväinen lämmin ilma. Keli oli vaihtumassa, mutta ehdimme ennen ensimmäisiä pisaroita takaisin autolle kolmen tunnin lenkin jälkeen.

Kartanpala, ei ihan näy lähtöpaikka. Seurasimme Maximilianswegiä

Seurasimme kartalla vaaleanpunaisella näkyvää reittiä Geigersteinille. Koko reitti kulki metsässä, mutta etelärinteellä ei ollut enää lunta. Rinne oli melko jyrkkä, mutta polku oli oikeastaan aika hyvä. Puolivälissä matkaa alkoi yhtäkkiä huimaamaan, mutta se meni ohi kun pidin tauon ja otin rauhallisesti.

Aivan huipun lähellä tuli luntakin vähän vastaan, rinne oli jyrkkä ja jäin todella paljon T:sta jälkeen. Sään vaihtuessa tuuli oli puuskittaista ja minä halailin rinnettä ja totesin, että tänään ei taida tulla huiputuspinnaa. Mutta se eí tietysti haitannut. Hyvä lenkki.