On taas se aika vuodesta

On taas se aika vuodesta kun:
(havaintoja viimeisen kolmen viikon ajalta)

- Peipot ja citytintit laulavat kilpaa
- Talvitakit on aamulla sopivia ja päivällä liian kuumia, kevättakit vielä laatikossa mutta se ei haittaa kun t-paidallakin pärjää
- Suosikkivihanneskauppias kojuineen on palannut josta johtuen saksan kielen käyttö tuplaantuu
- Viikonlopun voi viettää lähiseuduilla sekä hiihdellen että pyöräillen
- Lohtusyömiskausi päättyy ja tekee tilaa Biergartenkaudelle
- Harmittaa ja himottaa: olisi vaan pitänyt ostaa se maastopyörä marraskuussa.
- Parsakojut ilmaantuvat peltojen varsille
- Kun menee puistoon makoilemaan lukemaan dekkaria niin ensin kannattaa varmistaa että huovan alle ei jää menneen talven oudolta haisevia jätöksiä
- Miettii että joko nyt olisi korkea aika tilata Putzfrau pesemään ylisuuret ikkunat
- Kaupat pursuavat toinen toistaan ihanimmista pääsiäispupu-suklaista
- "Valon sätehet niinkuin va-sa-mat, valonaaarkoja siiilmiii-äää koohtaa"
- Lumikellot, sinivuokot ja käenkaalit kukkivat ja magnolioissa on suuuuret nuput
- Lederhosenit ja dirndit kuuluvat jälleen katukuvaan (Starkbierfest käynnissä)
- Kevät yllättää

Se on muuten jo kolmas kevät täällä.



Krookuksia Westbadin nurmikolla. Taustalla epämääräisiä pyhän Patrikin päivän juoksijoita.

Aika jännä..

Edellisen postauksen kuva on -- dägädägädää-- surffilautateline! Kuva on otettu korttelin päästä Eisbachin jokisurffauspaikasta, josta olen kirjoittanut aiemmin. Nyttemmin smurffailu on muuten sallittua, tosin omalla vastuulla. Kuva on otettu syyskuulla kaupan kulmilta, ja veikkaan että smurffi oli varmaan ottanut lautansa kainaloon kaupassa käydessään. Syyskuulla ei vielä kaupunkikuvassa lumilautoja näkynyt, nyt viime kuukauden aikana olen jonkun bongannut Garmischin suunnalla. Mutta tosiaan, tällinki toiminee varmasti oivasti myös lumilauta- tai ehkä jopa pyörätelineenä.

Hohhoijaaa, työnarkomaani ajautui taas tilanteeseen jossa tehdään 12-tuntisia päiviä ja muu aika koomataan. Tällä ja toissaviikolla teen labraa päivät ja illat ja kokoustan aamut, muun ajan kirjoitan. On joo melko kunnianhimoinen aikataulukin mutta minkäs teet, se on nyt painettava. Toistaiseksi fiiliksetkin on pysytelleet manian paremmalla puolella, eli ihan jees!


Kooma-vaiheeseen on viimeaikoina liittynyt TV-dinnerit Ylen Areenasta löytyneiden Pasila-jaksojen kanssa. En voi käsittää miten olen onnistunut vasta nyt tajuamaan sarjan nerokkuuden. Onneksi ei tarvitse töissä puhua suomea, sillä myöhäisherännäisyydessäni puhuisin tai ainakin kiroilisin kuin Repomies. Jumalauta! Aivan mahtavaa settiä. Ja takaisin uutisiin.


Munkkilassa on viime viikon lopulla avattu joulumarkkinoita - niitähän on monta eri puolilla kaupunkia. Avasin viime perjantaina kauden kavereiden kanssa. Pots of Evil on ex-pattien kokoontumisajot yhden Feuerzangenbowlea myyvän kojun tienoilla, ja kuten kuvasta voisi tarkkanäköisempi huomata, kojun nimi ei ole Pots of Evil. Minä en huomannut. No, siellä kuuli taas enemmän englantia kuin saksaa ja oli monta tuttua eri piireistä (no, samaa Toytown-piiriä se toki kyllä on). Mihinkään ei mahtunut liikkumaan, mutta onneksi sentään juomaa julmassa kupissa riitti.

Feuerzangenbowle on jonkun sortin Glühweinia eli glögiä, mutta siihen tiputetaan rommissa uitettua ja liekitettyä sokeria. Sokeripala on joko kupin reunalla liekeissä, tai sitten kojussa on suuri toppa boolimaljan yllä joka vartin välein tuikataan tuleen.

Harmi vaan kun lunta ei vielä näy. Varpaita nipistelevä kylmä keli tuo kyllä joulun tunnelmaa, niin ja se glögi tietysti.

Kurkut pannassa

Olin reippaat 11 päivää Suomessa juhlimassa sekä symposiumissa, eli työmatkalla. Menomatkaa varjosti tuhkapilvi, paluuta EHEC-kohu. Tuhka ehti haitata pohjois-Saksan kenttiä päivän, mutta bakteeriepidemian lähde pysyy edelleen piilossa.

Ensin epäiltiin kurkkuja, sitten luomutilan ituja, mutta viimeisin tieto kertoo ettei iduista saatukaan pöpöä eristettyä ja metsästys syyllisestä jatkuu. Sillävälin ihmiset välttävät kategorisesti kaiken vihreän ja tuoreen syöntiä ja viljelijät parkuvat EUlta apua tappioihin. Rahallinen tappio se kun pääsee tiedoitusvälineissä aina inhimillisen edelle; 22 (vai 23?) ihmistä on jo menettänyt henkensä. Siihen nähden Japanin atomivoimalaonnettomuuden jälkiseuraukset saksalaisten voimaloiden alasajoineen ovat melko epäsuhdassa (ja muutenkin aivan älytöntä) jos minulta kysytään. Mutta takaisin mikrobiologiaan.

Tänään ruokalassa ei ollut tarjolla ensimmäistäkään vihreää evästä. Salaattipöydässä oli vain turvalliset baijerilainen makkarasalaatti (ei sis. salaattia), sillirullat, sekä erilaiset säilykkeistä valmistetut parsa-maissi-papu -sekoitukset. Edes omenoita ei ollut tarjolla, mutta olisiko se ollut sattuma sittenkin. Lisukkeena oli sentään kypsytettyä kesäkurpitsaa. Ja tämä on sentään eteläsaksaa, muutamakin sata kilometriä on välimatkaa eikä täällä ole sairastuneita löytynyt.

Sattuneesta syystä jäi viime viikolla tiedotusvälineiden seuraaminen tavallista vähäisemmälle huomiolle, mutta siinäkin vähässä mitä näin, oli mielestäni puutteita ja tietoa niukasti. Ei ihme, että jäi saksalaiskollegalta (suomalaiset) kurkkusiipaleet lautaselle turkulaisessa ravintolassa. Itse söin toki ahneena kaikki.

Mielenkiinnolla siirrynkin tästä ruokakauppaan. Näinköhän siellä ammottaa tyhjyytään laarit vai ovatko hinnat tippuneet? Ainakin alkuperämaata varmaan syynätään. Vaan mitäs pannaan julistetaan kun ei ole tietoa?

Ajanvietettä

Moni edelleen kysyy kuullessaan että minulla ei ole täällä televisiota, että miten oikein saan iltani kulumaan. Että mitä sä niinku sit teet iltaisin?

Kysymys on aivan absurdi. En ole ehkä koskaan ollut sellaisessa tilanteessa että olisi jotenkin tylsää kun ei ole mitään tekemistä. Tämä johtuu varmaan siitä että olen mestari keräämään tekemättömiä töitä ja puuhia, tai sitten olen toivoton vapaa-ajan ajankäytön suhteen. Lisäksi olen liki aina ollut sellaisissa töissä, joista tullaan viideltä kotiin vain jos vartin yli viisi piti olla jossain harrastuksessa tai muussa liesussa.

Yleensä siis olen töissä illat (varsinkin jos on tullut roikuttua facessa ja hommat on kesken)(toisinaan ihan siitä syystä että työ ei tekemälläkään lopu). Eipä siinä sitten tarvitse kovin ihmetellä mitä illalla tekee, kun kokoon kyhätyn illallisen ja pakollisten facejen ynnämuiden jälkeen kello lähestyy kymmentä.

Mutta television kyttäämisen tilalle on tullut kauan kaipaamaani aikaa romaanien lukemiselle. Ei siis siivoamiselle tai valokuvien liimaamiselle (sitä lupaan tehdä viimeistään eläkkeellä). Sillä kyllähän sitä aivot fiktiota kaipaa.

Olin lapsena lukuhiiri, mutta se jäi opiskelujen myötä kun oli aina joku "tärkeämpi" tenttikirja tai muu artikkeli mitä olisi pitänyt lukea. Kuinka turhaa! Sehän on ihan eri asia.

No, yleissivistyksessä on siis kirjahyllymetreittäin aukkoja, varsinkin klassikoiden kohdalla. Tämän huomasin viimeistään mainioiden "sata kirjaa" listojen myötä. Tässä muuten linkki virkistävään lukiolaistyttöjen blogiin ja yhteen tunnetuimmista (suomalaisista) listoista. Tuolta listalta on tullut luettua aika paljon nuorena, ja päädyin lukuun 49.

Klassikoiden sijaan olen lukenut paljon romanttista hömppää. Selitän tätä sillä, että kärsin vierotusoireita Frendeistä, Sinkkuelämää ja muista sarjoista.

Viimeisimpinä listalta olen lukenut Juoksuhaudantien, Stieg Larssonin Millenium sarjan ja eilen sain loppuun Laila Hietamiehen Kannas-sarjan.

Ja vähän kuin tv-sarjojen kanssa, en ole voinut välttyä övereiltä. Mikä siinä on, että uppoaa kirjan maailmaan niin, että illat ja yötkin on pakko saada lukea? Tylsillä kirjoilla tätä ongelmaa ei tietysti ole.

Millenium oli aivan pahinta. Sitä ei välillä voinut laskea pois kädestä, harmitti mennä töihin. Olin aivan koukussa, ja jo valmiiksi tuli surku että kirjoja on vain kolme, eikä enempää tule.

Laila Hietamies -innostus taas tuli aivan puun takaa. Päätin ensin että kyllä kai se sitten se Hylätyt talot autiot pihat täytyy lukea kun se listalla on ja äidin kirjahyllystä lomalla löytyi. Samalla löytyi sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa, joten päätin että luetaan sitten alusta. Alku oli tahmeaa enkä oikein ensimmäisen kirjan jälkeen vielä tiennyt että mitä ajatella. Oli monta asiaa joista en pitänyt, mutta toisaalta karjalan murre, vanhat tavat ja elämänmeno, sekä henkilöiden kohtalot alkoivat koukuttaa. Kannaksen murre toi niin vahvasti mieleen mummon, että välillä ihan itketti. Ja tietysti heidän ikäpolvensa ihmiskohtalot sodan jaloissa. Oli niin paljon sanoja jotka olen unohtanut.

Niinpä sunnuntaina kun matkustin Alpeilta iänkaikkisen kauan kestävän junamatkan, en tälläkertaa nauttinut maisemista (ne on nähty jo menomatkalla) vaan kuljin sarjan viidennen ja viimeisen kirjan mukana Turun kaduilla 40-luvulla ja kuulin Turun ja Karjalan murretta. Melko koomista tavallaan.

Luen toki englanniksikin kaikenlaisia pokkareita joita on kertynyt, mutta suomen, tai siis tarkemmin sanottuna, oman kielen käyttäminen eri muodoissa on tullut tärkeämmäksi nyt täällä. Kun en edes kovin usein suomea höpäjä, mitä nyt harva se päivä Skypessä.

Kannas-sarjan jälkeen olo on aivan tyhjä. Mitäs sitten. Hyllyssä odottaa todellinen Suomi-nostalgia-angsti-ja-ikävä -paukku, Täällä Pohjantähden alla, jonka tässäkin nyt tunnustan jostain käsittämättömästä syystä toistaiseksi ohittaneeni. Täytyy kerätä vähän voimia ja lukea vaihteeksi vaikka joku hauska ja kepeä hömpppä. Tai saksalainen huumoripläjäys? Löytyisiköhän sellaista?

Elämä jatkuu

Purkutalo kävelykadulla muistuttaa Japanin tapahtumista

Tässä teltassa voi nukkua turvallisin mielin

  

Kevät

Isarin rannalla. Etsi kuvasta mies ja koira.

Luukkaan kirkko, kaunein lähikirkoista.

Pääsiäisen aika ja kuvat peitetty. Haidhausenin hautausmaakappeli.

Kuvat kertonevat tunnelmia riittävästi.

Tag 19 - 5 asiaa joista pidät itsestäsi

Paljastusten 35 päivää on venynyt paljastusten syyslukukaudeksi. Ja kuten aiemmin, yritän kirjoittaa näistä aiheista jotenkin Saksaan liittyen. Tämä tämänkertainen on erityisen vaikea aihe, itsekriittisyys kun on kaikilla aloilla ollut kasvava trendi, mistä lie johtuu.

Mutta jospa otetaan ulkosuomaisuus tähän teemaksi. Mistä asioista olen mielestäni selvinnyt kiitettävästi tämän vuoden aikana?

1. Be the new girl. Näin neuvoi amerikkalaisystäväni. Kun muutat uuteen kaupunkiin, ota siitä kaikki irti. Tutustu ihmisiin, ole kiinnostunut ja kiinnostava, hullu ja hassu, oma itsesi, kun kenelläkään ei muutenkaan ole mitään ennakkoluuloja sinusta. Tätä tekniikkaa olen toteuttanut töissä (no, vähemmän olen ehkä ollut hassu) sekä varsinkin vapaa-ajalla. Hauskaa on ollut, kavereita löytynyt.

2. Ikävä sinne missä ei ole on väistämätöntä, mutta välimatka on suhteellinen käsite. Isäni sanoi alkuvuodesta, että he tietävät nykyään minun kuulumiset paremmin kuin aiemmin, kun tulee soiteltua Skypellä. Perhe on minulle tärkeä eikä välimatka sitä mihinkään muuta. Hyvin olen mielestäni pärjännyt tässä.

3. Aina ei tarvitse juosta pää kolmantena jalkana. Olen oppinut relaamaan. En tee kerrassaan mitään, roikun netissä tai lojun. Yleensä en tunne siitä edes huonoa omaatuntoa. Varsinkin ensimmäisen kuukauden aikana nukuin todella paljon, ja otin rennosti. Kyllä se ressi tulee silti, mutta jospa vaikka välttyisi pahemmalta.

Onpa hankala keksiä positiivisia asioita. Hö!

4. Ymmärrän saksaa koko ajan paremmin. Ei siitä enempää ettei mene miinuspuolelle.

5. Olen tyytyväinen että osasin tehdä näin loistavan valinnan tulla Munkkilaan. Tämä on ihan maailman paras kaupunki!

Tervemenoa muualle työttömät

Jatkan samoilla teemoilla kuin eilen, eli sopeutumisesta. Edellinen blogikirjoitus tosin oli minulle tyypillisen polveileva ja ihan liian pitkä blogimaailmaan. Tänään siis lyhyemmin ja asiaan! kun nyt jo eksyin aiheesta.

Päivän Hesari kertoi Vihreiden ehdotuksesta patistaa maahanmuuttajat kielikurssille toimeentuloetuisuuksien vähenemisen uhalla. Uutisen voi lukea tästä.

Hämmästyin. Eikö sitä tosiaankaan vaadita nykyisellään?

Brittituttavani oli tullut joitakin vuosia sitten Munkkilaan työn perässä, mutta joutui sittemmin työttömäksi ja oli täällä toista vuotta ansiosidonnaisella. Hänet velvotettiin saksan kurssille, sekä kuulemma tuskaiselle Kuinka kirjoitan CVn ja työhakemuksen saksaksi -kurssille muiden ulkomaalaisten kanssa. Tuskaa ilmeisesti tuotti lähinnä se kielitaito, sekä kurssin pakollisuus, sieltä ei saanut olla poissa, tai tuet lähtisivät.

No, hänen alaltaan töitä ei löytynyt, paitsi naapurimaasta. Saksan valtio tuki työttömästä eroon pääsyssä: kassa maksoi 5000 euroon asti muuttokuluja kuitteja vastaan. Ihan oikeasti.

Kai siinä jotkut karenssit ja tulot, perheellisyys sekä vakituisen työpaikan saaminen vaikuttaa, mutta aika reipasta toimintaa mielestäni.

Saksan työttömyysprosentti on 7,5% luokkaa, Baijerissa vain 4-5% mutta entisessä itä-Saksassa jopa 20%.  Lähde löytyy täältä.

Tag 18 päivittäinen rituaali

Jokapäivänen rituaalini on Helsingin Sanomien ja Ylen sivujen lukeminen netistä. Vieläkin mieluiten hypistelisin jotain lehteä aamuisin aamukahvin kera, mutta alan jo tottua sähköiseen vastineeseen, vaikka se ei tunnukkaan samalta.

Olen huomannut, että Hesarin uutissivu on parempi kuin ylen. Tämä ehkä osittain johtuu siitä, että aloitussivuna on yle.fi, joka heti tärkeimmän uutisen jälkeen kertookin sitten loppusivun verran mitä kivaa tulee telkusta. Suomen televisiosta. Melko turhaa tietoa täällä, kun en ole testiviikon jälkeen ollut tv-kaistan asiakas.

Hesarin sivut ovat muutenkin mainiot. Pidän erityisesti kolumneista, jotka aina haastavat johonkin ajankohtaiseen aiheesen. Kolumnien ja uutistenkin kommenttiosiot taas muistuttavat että mielipiteitä maailmaan mahtuu ja meitä on monelaisia.

Haluan tietysti pysyä perillä siitä mitä Suomessa tapahtuu, mutta vaikka mielestäni suomalaisissa uutisissa on aika hyvin ulkomaan uutisia myös, olen viimeaikoina miettinyt miksi en koittaisi seurata saksalaista keskustelua ja uutisia paremmin. Surkea kielitaito on oikeastaan vain tekosyy, samoin rajallinen aika, kyllä täällä netissä tulee ihan hyvin roikuttua joka päivä vaikka olisi kuinka kiire.

Paikallinen sanomalehti Süddeutsche Zeitung on kyllä ihan jees, on kuvia ja verkkosivutkin ihan kelvot, mutta jotenkin sekavat. Itse lehteä lukiessa minun on vaikea välillä hahmottaa (parempi saksan taito voisi auttaa..) mitkä artikkelit ovat toimitettuja juttuja, mitkä uutisia. Ja verrataanpa miten uutiset ja artikkelit on jaoteltu nettisivuilla: politiikka, talous, raha, kulttuuri, urheilu, elämä, München&lähiseutu, Baijeri, media, "digital", auto, tiede, panorama (kuvat), matkailu. Vastaava lista Hesarista: Etusivu, uutiset, kulttuuri, viihde, urheilu, keskustelu, blogit, Oma elämä, autot, ruoka, Nyt, matka, oma kaupunki, kauppa, TV. Onhan noissa eroa. Hesari vaikuttaa melko hömpältä, ja saksalainen taas kovin kuivalta ja raha-orientoituneelta. Mutta Viiviä ja Wagneria ei voita mikään, aivan mahtavaa että se on ilmaiseksi netissä luettavissa.

Olen viime viikolla pohtinut paljon integraatiota. Olen ollut täällä jo yhdeksän kuukautta, mutta kielitaito on surkea, en seuraa saksan televisiota tai uutisia kuin vähän, minulla on vain pari saksalaista ystävää ja vietän vapaa-aikani lähinnä muiden ulkomaalaisten kanssa. Ja luen kotimaan uutiset. Miten eroan tässä suhteessa stereotyyppisestä maahanmuuttajasta? Minulla on kuitenkin kaikki avut osallistua ja lukea, kuinka hankalaa se mahtaa olla niille, joilla on asiat huonommin?

Pakko vielä avautua tästä sopeutumisesta. Olin edellisviikonloppuna Italiassa harrastamassa amerikkalaisten tuttavien luona. Nämä ovat kaikki läheisissä armeijan tukikohdissa töissä olevia nuoria aikuisia, osa lyhyellä toiset pidemmällä komennuksella, insinöörejä, hoitajia, lakimiesten avustajia, ja kai siellä joku ihan perus sotilaskin oli, ehkä. Aamupalapyödässä (amerikkalaista pekonia, munia, paistovalmiita muffinsseja) ihmettelin ääneen amerikkalaista maitopurkkia, että ihanko tämä on tosiaan jenkkilästä tänne rahdattu. Kyllä, tukikohdissa on K-mart, josta kaikki ostavat elintarvikkeensa. On kuulemma niin paljon halvempaa. Minä äimistelin että kyllähän se on kiva että löytää tuttuja tuotteita, mutta että tuoretuotteetkin? Eikö se nyt ole jo ekologisestikin hieman arvelluttavaa lentorahtina niitä roudata. Isännät valistivat minua eroista maidon pastoroinnissa ja mikrobeissa, johon minä että ettekös te syö ravintoloissakin täällä, kyllähän siihen tottuu. Siihen sain vastaukseksi että me ollaan tällaisia hemmoteltuja amerikkalaisia, ja älysin vihdoin sulkea suuni toteamalla lopuksi että kyllähän se on armeijassa tärkeää että ei tarvitse vastavaivoista kärsiä.

Mutta voi hyvänen jestas sentään. Ymmärrän että Afganistaniin joukoille tuodaan turvalliset muonat, ja luodaan vaikutelma tutusta ja turvallisesta, mutta että pohjois-Italiassa? Ilmeisesti tukikohta lienee aina tukikohta, oli se missä vain, se on pala amerikkaa, eikä integraatio ympärillä olevaan ole suotavaa. Tämä väki ei todellakaan vapaa-ajallaan ryntäile pisin Italiaa nähtävyyksien tai edes hyvän ruuan ja viinin perässä, vaan pysyy omassa porukassa amerikkalaisia elokuvia katsellen ja amerikkalaista frozen foodia mussuttaen.

Oli avartava reissu tutustua tähän joukkoon. He olivat kyllä hurjan ystävällisiä ja rentoja, mukavaa seuraa, vaikka oltiinkin joissain asioissa aivan eri maailmoista. Tekee hyvää pitää silmät ja korvat auki, lukea mitä muualla, tai vaikka ihan vaan suomessakin ajatellaan. Meitä on moneen junaan.

Ja toiset jää asemalle. Loppukevennykseksi vielä kemikaalihysteriaa Hesarin uutisen kommenttipalstalla (mahtiotsikko, muuten!)

Tutkijat: Ostoskuittien muovimyrkky bisfenoli-A imeytyy ihon läpi


Kommentin otsikko: Entäs ihovoiteet
nimim. Miettikää vähän kirj 07.11.2010 18:51
Ja tämä vain kassakuittien pitämisestä kädessä. Ajatelkaa sitten, mitä kaikkia aineita ihovoiteet sisältävät! Nehän oikein hierotaan ihoon. Myös pienten vauvojen ihoon. Ja lääkäritkin joskus oikein käskevät käyttämään.


Joopa. Vielä riittää tässä tutkijoilla (ja toimittajilla) työsarkaa.

Tag 2: mitä mieltä olet Jumalasta ja uskonnosta?

Tämä kysymys tuli vastaan palatessani ystävän ja hänen poikaystävänsä kanssa Erdingin Sinnflut -festareilta. Pikkutunneilla nuokuimme väsyneinä parin Erdingerin jälkeen  junassa matkalla takaisin Müncheniin ja ajauduin ajattelematta keskustelemaan tämän poikaystävän kanssa asiasta kaverin nukkuessa.

Ei hyvä. Vaikka katsantokantani on liberaali ja keskusteleva, ei turhaan erilaisissa oppaissa varoitella aloittamasta keskustelua tuntemattomien kanssa uskonnosta tai politiikasta.

Harmi sinänsä, sillä mielelläni kyllä kaikista asioista keskustelen, mutta keskustelukumppanilta vaadittaisiin silloin myös kovin objektiivista otetta asiaan. Ehkä eri kulttuureista tulevilta voi olla joskus vaikeuksia löytää yhteistä keskustelupintaa. Mielestäni uskonnoista pitäisi voida keskustella ilman suurempia tunteita, mutta toisen uskoa tai sen puutetta ei pitäisi mennä arvostelemaan, kun liikutaan kovin henkilökohtaisissa asioissa.

Baijeri on enimmäkseen katolinen, tosin ei se täällä Munkkilassa tunnu, muuten kuin juhlapyhien ts. lomapäivien määrässä. Pohjois-Saksa on enemmän protestanttinen, mutta yleisesti tuntuu koko Saksa olevan kovin maallistunut ja harvempi kuuluu kirkkoon.

Ja sitten eritysen keskellä suuta saa kieli olla saksalaisten kanssa kaikista esoteerisistä ryhmistä ja homeopatiasta puhuessa.. viisain välttää aiheen kokonaan. Itseäni kyllä kovasti huvitti puhelinluettelosta löytynyt homeopatinen hätänumero. Ehkäpä en olekaan niin kovin liberaali.

Ja vielä loppukevennys: viereinen kuva on niiltä Erdingin festeiltä, jossa esiintyneellä hilpeällä pumpulla oli mm. aivan mahtava pikku-piano, kurttu ja melodika arsenaalissaan. Mini-pianon päällä on tietysti mini-kokoinen Beethovenin patsas (kuvassa pieni valkoinen piste). Söpöä!

Niin, olen sitä mieltä että se on vuori, johon kukin kiipeää omalla tyylillään.