Joulupuuhista parhain

Keittiön pöytä soveltui mainiosti leipomiseen

Hyvältä näyttää

Kas kun kohoavatkin kovasti..

Tässä vaiheessa ei vielä muistunut mieleen termi "koepipari".

Valmiit piparit purkissa! Viimeisestä satsista tuli jo oikein hyvä, kun siihen oli möhnääntynyt jauhojakin riittävästi.
Yhtä kaikki, joululta maistuu.

Aika jännä..

Edellisen postauksen kuva on -- dägädägädää-- surffilautateline! Kuva on otettu korttelin päästä Eisbachin jokisurffauspaikasta, josta olen kirjoittanut aiemmin. Nyttemmin smurffailu on muuten sallittua, tosin omalla vastuulla. Kuva on otettu syyskuulla kaupan kulmilta, ja veikkaan että smurffi oli varmaan ottanut lautansa kainaloon kaupassa käydessään. Syyskuulla ei vielä kaupunkikuvassa lumilautoja näkynyt, nyt viime kuukauden aikana olen jonkun bongannut Garmischin suunnalla. Mutta tosiaan, tällinki toiminee varmasti oivasti myös lumilauta- tai ehkä jopa pyörätelineenä.

Hohhoijaaa, työnarkomaani ajautui taas tilanteeseen jossa tehdään 12-tuntisia päiviä ja muu aika koomataan. Tällä ja toissaviikolla teen labraa päivät ja illat ja kokoustan aamut, muun ajan kirjoitan. On joo melko kunnianhimoinen aikataulukin mutta minkäs teet, se on nyt painettava. Toistaiseksi fiiliksetkin on pysytelleet manian paremmalla puolella, eli ihan jees!


Kooma-vaiheeseen on viimeaikoina liittynyt TV-dinnerit Ylen Areenasta löytyneiden Pasila-jaksojen kanssa. En voi käsittää miten olen onnistunut vasta nyt tajuamaan sarjan nerokkuuden. Onneksi ei tarvitse töissä puhua suomea, sillä myöhäisherännäisyydessäni puhuisin tai ainakin kiroilisin kuin Repomies. Jumalauta! Aivan mahtavaa settiä. Ja takaisin uutisiin.


Munkkilassa on viime viikon lopulla avattu joulumarkkinoita - niitähän on monta eri puolilla kaupunkia. Avasin viime perjantaina kauden kavereiden kanssa. Pots of Evil on ex-pattien kokoontumisajot yhden Feuerzangenbowlea myyvän kojun tienoilla, ja kuten kuvasta voisi tarkkanäköisempi huomata, kojun nimi ei ole Pots of Evil. Minä en huomannut. No, siellä kuuli taas enemmän englantia kuin saksaa ja oli monta tuttua eri piireistä (no, samaa Toytown-piiriä se toki kyllä on). Mihinkään ei mahtunut liikkumaan, mutta onneksi sentään juomaa julmassa kupissa riitti.

Feuerzangenbowle on jonkun sortin Glühweinia eli glögiä, mutta siihen tiputetaan rommissa uitettua ja liekitettyä sokeria. Sokeripala on joko kupin reunalla liekeissä, tai sitten kojussa on suuri toppa boolimaljan yllä joka vartin välein tuikataan tuleen.

Harmi vaan kun lunta ei vielä näy. Varpaita nipistelevä kylmä keli tuo kyllä joulun tunnelmaa, niin ja se glögi tietysti.

Kaikkialla Globetrotterissa

Isartorin kupeeseen on keväällä avattu  ulkoilmaihmisen shoppailutaivas: Globetrotterin liike. Globetrotter on saksalainen ulkoiluliikeketju, jolla on myös hyvä nettikauppa.

Alakerran altaassa voi testata kanootit.



Ylimmässä kerroksessa voi lapset päästää hyppimään seinille (siis sisäpuolella, ei pudotusta vesialtaaseen..)



Tavaroiden esillepano oli onnistunutta

Valtavan kokoisesta kaupasta löytyy melko kattavasti kaikki retkeily- ja urheiluvarusteet mitä ihminen kaipaa. Paikalla oli myös osaavaa ja opastavaa henkilökuntaa, keittimiä oli esillä ja niitä sai testailla, karttoja ja matkakirjoja pienen kirjakaupan verran, Fiskarsin vesurit ja halkomakirveet hyvässä järjestyksessä.

Kaupassa on myös kylmähuone, sekä sadehuone jossa voit testata vaatteiden ominaisuudet.
Bongasin itselleni uuden tuotemerkin vaateosastolta nimeltään Kaikkialla. Viikinkikypärä viittasi skandeihin. Nimestä taas ajattelin että totta, kaikki = alla, nerokasta!

Etsin kotona netistä tietoa. Kaikkialla on kahdeksan eurooppalaisen ulkoiluvaate- yms valmistajan yhteinen merkki. Kertoivat ihan sivuillaan että vaikka "Kaikkialla" on Suomea, ei merkillä ole sinänsä yhteyttä Suomeen tai pohjolaan. Paitsi että nimen tarkoitus sopii ulkoiluvaatteisiin mainiosti.

Kaikkialla -tuotteet on nimetty Ikea-tyyliin; tiedättehän, BEKVÄM-sohva ja niin edelleen, käyttämällä suomalaisia etu- ja paikannimiä. Voit seuraavalla retkellä pukea yllesi Liisa -paidan, Heta takin ja Lotta -housut ja pakata kantamuksesi Esko -reppuun.

Yhtään suomalaista ei tekijätiimissä taatusti ole, eikä suotta jaksettu ketään suomalaista asialla vaivata. Iisakista on tullut Lisakki ja Istosta Isko (molemmat housuja). Mitäs pienistä. Kiinnostavaa minkälaiset nimet ilmeisesti taipuvat yleiseurooppalaisen suuhun parhaiten (tai heidän mielestään parhaiten).

Illan tullen kääriydytään Koli -comfortiin ja levitetään Kevo-makuualusta Etanan pohjalle. Vai takaisiko makeammat unet sittenkin Karhu?

Ssssalmiakkia

Pussillinen tuliaisia!

Kaverit tulivat käymään Munkkilassa. Kysyivät haluanko Suomesta jotain. Toivoin salmiakkia, erityisesti Läkerolin sokeritonta, jota aina raahaan laatikolliset mukana. Tässä tuli vähän lisää stashin täytettä, kyllä nyt pärjää. Suurkiitos M!!

Ruissipsit oli uusi tuttavuus. Vein pussin peli-iltaan muidenkin mutustettavaksi. Aika hyviä olivat, tosin aika kuivia. Tuorejuustolla täytettynä olisivat vieneet kielen mennessään.

Mignon munat oli aivan ekstraa! Jee, mahtavaa!

Ajanvietettä

Moni edelleen kysyy kuullessaan että minulla ei ole täällä televisiota, että miten oikein saan iltani kulumaan. Että mitä sä niinku sit teet iltaisin?

Kysymys on aivan absurdi. En ole ehkä koskaan ollut sellaisessa tilanteessa että olisi jotenkin tylsää kun ei ole mitään tekemistä. Tämä johtuu varmaan siitä että olen mestari keräämään tekemättömiä töitä ja puuhia, tai sitten olen toivoton vapaa-ajan ajankäytön suhteen. Lisäksi olen liki aina ollut sellaisissa töissä, joista tullaan viideltä kotiin vain jos vartin yli viisi piti olla jossain harrastuksessa tai muussa liesussa.

Yleensä siis olen töissä illat (varsinkin jos on tullut roikuttua facessa ja hommat on kesken)(toisinaan ihan siitä syystä että työ ei tekemälläkään lopu). Eipä siinä sitten tarvitse kovin ihmetellä mitä illalla tekee, kun kokoon kyhätyn illallisen ja pakollisten facejen ynnämuiden jälkeen kello lähestyy kymmentä.

Mutta television kyttäämisen tilalle on tullut kauan kaipaamaani aikaa romaanien lukemiselle. Ei siis siivoamiselle tai valokuvien liimaamiselle (sitä lupaan tehdä viimeistään eläkkeellä). Sillä kyllähän sitä aivot fiktiota kaipaa.

Olin lapsena lukuhiiri, mutta se jäi opiskelujen myötä kun oli aina joku "tärkeämpi" tenttikirja tai muu artikkeli mitä olisi pitänyt lukea. Kuinka turhaa! Sehän on ihan eri asia.

No, yleissivistyksessä on siis kirjahyllymetreittäin aukkoja, varsinkin klassikoiden kohdalla. Tämän huomasin viimeistään mainioiden "sata kirjaa" listojen myötä. Tässä muuten linkki virkistävään lukiolaistyttöjen blogiin ja yhteen tunnetuimmista (suomalaisista) listoista. Tuolta listalta on tullut luettua aika paljon nuorena, ja päädyin lukuun 49.

Klassikoiden sijaan olen lukenut paljon romanttista hömppää. Selitän tätä sillä, että kärsin vierotusoireita Frendeistä, Sinkkuelämää ja muista sarjoista.

Viimeisimpinä listalta olen lukenut Juoksuhaudantien, Stieg Larssonin Millenium sarjan ja eilen sain loppuun Laila Hietamiehen Kannas-sarjan.

Ja vähän kuin tv-sarjojen kanssa, en ole voinut välttyä övereiltä. Mikä siinä on, että uppoaa kirjan maailmaan niin, että illat ja yötkin on pakko saada lukea? Tylsillä kirjoilla tätä ongelmaa ei tietysti ole.

Millenium oli aivan pahinta. Sitä ei välillä voinut laskea pois kädestä, harmitti mennä töihin. Olin aivan koukussa, ja jo valmiiksi tuli surku että kirjoja on vain kolme, eikä enempää tule.

Laila Hietamies -innostus taas tuli aivan puun takaa. Päätin ensin että kyllä kai se sitten se Hylätyt talot autiot pihat täytyy lukea kun se listalla on ja äidin kirjahyllystä lomalla löytyi. Samalla löytyi sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa, joten päätin että luetaan sitten alusta. Alku oli tahmeaa enkä oikein ensimmäisen kirjan jälkeen vielä tiennyt että mitä ajatella. Oli monta asiaa joista en pitänyt, mutta toisaalta karjalan murre, vanhat tavat ja elämänmeno, sekä henkilöiden kohtalot alkoivat koukuttaa. Kannaksen murre toi niin vahvasti mieleen mummon, että välillä ihan itketti. Ja tietysti heidän ikäpolvensa ihmiskohtalot sodan jaloissa. Oli niin paljon sanoja jotka olen unohtanut.

Niinpä sunnuntaina kun matkustin Alpeilta iänkaikkisen kauan kestävän junamatkan, en tälläkertaa nauttinut maisemista (ne on nähty jo menomatkalla) vaan kuljin sarjan viidennen ja viimeisen kirjan mukana Turun kaduilla 40-luvulla ja kuulin Turun ja Karjalan murretta. Melko koomista tavallaan.

Luen toki englanniksikin kaikenlaisia pokkareita joita on kertynyt, mutta suomen, tai siis tarkemmin sanottuna, oman kielen käyttäminen eri muodoissa on tullut tärkeämmäksi nyt täällä. Kun en edes kovin usein suomea höpäjä, mitä nyt harva se päivä Skypessä.

Kannas-sarjan jälkeen olo on aivan tyhjä. Mitäs sitten. Hyllyssä odottaa todellinen Suomi-nostalgia-angsti-ja-ikävä -paukku, Täällä Pohjantähden alla, jonka tässäkin nyt tunnustan jostain käsittämättömästä syystä toistaiseksi ohittaneeni. Täytyy kerätä vähän voimia ja lukea vaihteeksi vaikka joku hauska ja kepeä hömpppä. Tai saksalainen huumoripläjäys? Löytyisiköhän sellaista?

Vuosittainen terveysraportti

Töissä oli vuosittaisen terveystarkastuksen aika. Olin aivan varma että saksalainen ruokavalio on vähintään nostanut paitsi painoa myös verenpainetta. Kesällä varsinkin tuli juotua tuoppeja eikä aina jaksanut suolarakeita Brezenien päältä pois rapistella. Lisäksi ruokalan lounaat ovat aivan yli-suolaisia, joskus jopa niin että ruoka jäi syömättä.

Ja kuinka kävi? Ensinnäkin, painoa ei mitattu, vaan kysyttiin. Verinäyte otettiin ilman vaatimusta paastosta. Verenpaineen lääkäri mittasi pikapäin kuuntelemalla. Oli kuulemma kovin alhainen, samoin lepopulssi. Olenko entinen urheilija? (Heh, päällepäin vissiin näkyy että preesens ei ole oikea aikamuoto..)

Veriarvot oli normaalit lukuunottamatta paria punasoluarvoa, jotka tosin eivät olleet kovasti paljon viitearvojen yläpuolella. Jos tilanne jatkuu, voi olla kyse tiettyjen B-vitamiinien puutteesta.

Jäin miettimään miten ruokavalio ja elämäntapani ovat Saksassa asumisen myötä muuttuneet. No, ulkona tulee syötyä huomattavasti useammin ja ruokajuomana on usein olut tai viini. Oluella käyn varmaankin useammin, mikä kerääntyy sinne missä sukulaisillakin.

Ainoat selkeät erot ovat se että en syö maksalaatikkoa kerran kaksi kuussa, en juo maitoa ruuan kanssa, enkä syö ruisleipää. Ja aivan oikein, maksa ja maitotuotteet ovat näiden (mahdollisesti) puuttuvien vitamiinien lähde.

Ruisleipää en syö, koska en ole kovin ihastunut saksalaisesta versiosta. Kokojyväleipää saa lähinnä kuvan mukaisissa pakkauksissa, jossa leipä näyttää kokoon puristetulta panimoteollisuuden ylijäämätuotteelta tai korkkimaton palaselta. Eikä makukaan mieltä ylennä. Kuvan leipä muuten sisältää pellavansiementä. On varmaan mahdottoman terveellistä.

Niinpä roudasin taas ruisleipää Helsinki-Vantaan Stokkalta, josta saa näppärästi tuoreet leivät, salmiakit ja muumikirjat mukaan eikä kallisarvoista Suomenvierailuaikaa tarvitse käyttää Prismassa. Ja tilasin ruuaksi lempiherkkuani maksalaatikkoa (Saarioisten, rusinoilla) ja vetäsin ruisleivän päälle punajuurisalaattia. 

Sillä uhallakin että veriarvojen muutos luultavasti johtui hetkellisestä nestetasapainon häiriöstä, aion panostaa terveyteen ja vaihtaa suodattamattomaan olueen, sillä hiivahan on mainio B-vitamiinilähde. Prost!

Tag 18 päivittäinen rituaali

Jokapäivänen rituaalini on Helsingin Sanomien ja Ylen sivujen lukeminen netistä. Vieläkin mieluiten hypistelisin jotain lehteä aamuisin aamukahvin kera, mutta alan jo tottua sähköiseen vastineeseen, vaikka se ei tunnukkaan samalta.

Olen huomannut, että Hesarin uutissivu on parempi kuin ylen. Tämä ehkä osittain johtuu siitä, että aloitussivuna on yle.fi, joka heti tärkeimmän uutisen jälkeen kertookin sitten loppusivun verran mitä kivaa tulee telkusta. Suomen televisiosta. Melko turhaa tietoa täällä, kun en ole testiviikon jälkeen ollut tv-kaistan asiakas.

Hesarin sivut ovat muutenkin mainiot. Pidän erityisesti kolumneista, jotka aina haastavat johonkin ajankohtaiseen aiheesen. Kolumnien ja uutistenkin kommenttiosiot taas muistuttavat että mielipiteitä maailmaan mahtuu ja meitä on monelaisia.

Haluan tietysti pysyä perillä siitä mitä Suomessa tapahtuu, mutta vaikka mielestäni suomalaisissa uutisissa on aika hyvin ulkomaan uutisia myös, olen viimeaikoina miettinyt miksi en koittaisi seurata saksalaista keskustelua ja uutisia paremmin. Surkea kielitaito on oikeastaan vain tekosyy, samoin rajallinen aika, kyllä täällä netissä tulee ihan hyvin roikuttua joka päivä vaikka olisi kuinka kiire.

Paikallinen sanomalehti Süddeutsche Zeitung on kyllä ihan jees, on kuvia ja verkkosivutkin ihan kelvot, mutta jotenkin sekavat. Itse lehteä lukiessa minun on vaikea välillä hahmottaa (parempi saksan taito voisi auttaa..) mitkä artikkelit ovat toimitettuja juttuja, mitkä uutisia. Ja verrataanpa miten uutiset ja artikkelit on jaoteltu nettisivuilla: politiikka, talous, raha, kulttuuri, urheilu, elämä, München&lähiseutu, Baijeri, media, "digital", auto, tiede, panorama (kuvat), matkailu. Vastaava lista Hesarista: Etusivu, uutiset, kulttuuri, viihde, urheilu, keskustelu, blogit, Oma elämä, autot, ruoka, Nyt, matka, oma kaupunki, kauppa, TV. Onhan noissa eroa. Hesari vaikuttaa melko hömpältä, ja saksalainen taas kovin kuivalta ja raha-orientoituneelta. Mutta Viiviä ja Wagneria ei voita mikään, aivan mahtavaa että se on ilmaiseksi netissä luettavissa.

Olen viime viikolla pohtinut paljon integraatiota. Olen ollut täällä jo yhdeksän kuukautta, mutta kielitaito on surkea, en seuraa saksan televisiota tai uutisia kuin vähän, minulla on vain pari saksalaista ystävää ja vietän vapaa-aikani lähinnä muiden ulkomaalaisten kanssa. Ja luen kotimaan uutiset. Miten eroan tässä suhteessa stereotyyppisestä maahanmuuttajasta? Minulla on kuitenkin kaikki avut osallistua ja lukea, kuinka hankalaa se mahtaa olla niille, joilla on asiat huonommin?

Pakko vielä avautua tästä sopeutumisesta. Olin edellisviikonloppuna Italiassa harrastamassa amerikkalaisten tuttavien luona. Nämä ovat kaikki läheisissä armeijan tukikohdissa töissä olevia nuoria aikuisia, osa lyhyellä toiset pidemmällä komennuksella, insinöörejä, hoitajia, lakimiesten avustajia, ja kai siellä joku ihan perus sotilaskin oli, ehkä. Aamupalapyödässä (amerikkalaista pekonia, munia, paistovalmiita muffinsseja) ihmettelin ääneen amerikkalaista maitopurkkia, että ihanko tämä on tosiaan jenkkilästä tänne rahdattu. Kyllä, tukikohdissa on K-mart, josta kaikki ostavat elintarvikkeensa. On kuulemma niin paljon halvempaa. Minä äimistelin että kyllähän se on kiva että löytää tuttuja tuotteita, mutta että tuoretuotteetkin? Eikö se nyt ole jo ekologisestikin hieman arvelluttavaa lentorahtina niitä roudata. Isännät valistivat minua eroista maidon pastoroinnissa ja mikrobeissa, johon minä että ettekös te syö ravintoloissakin täällä, kyllähän siihen tottuu. Siihen sain vastaukseksi että me ollaan tällaisia hemmoteltuja amerikkalaisia, ja älysin vihdoin sulkea suuni toteamalla lopuksi että kyllähän se on armeijassa tärkeää että ei tarvitse vastavaivoista kärsiä.

Mutta voi hyvänen jestas sentään. Ymmärrän että Afganistaniin joukoille tuodaan turvalliset muonat, ja luodaan vaikutelma tutusta ja turvallisesta, mutta että pohjois-Italiassa? Ilmeisesti tukikohta lienee aina tukikohta, oli se missä vain, se on pala amerikkaa, eikä integraatio ympärillä olevaan ole suotavaa. Tämä väki ei todellakaan vapaa-ajallaan ryntäile pisin Italiaa nähtävyyksien tai edes hyvän ruuan ja viinin perässä, vaan pysyy omassa porukassa amerikkalaisia elokuvia katsellen ja amerikkalaista frozen foodia mussuttaen.

Oli avartava reissu tutustua tähän joukkoon. He olivat kyllä hurjan ystävällisiä ja rentoja, mukavaa seuraa, vaikka oltiinkin joissain asioissa aivan eri maailmoista. Tekee hyvää pitää silmät ja korvat auki, lukea mitä muualla, tai vaikka ihan vaan suomessakin ajatellaan. Meitä on moneen junaan.

Ja toiset jää asemalle. Loppukevennykseksi vielä kemikaalihysteriaa Hesarin uutisen kommenttipalstalla (mahtiotsikko, muuten!)

Tutkijat: Ostoskuittien muovimyrkky bisfenoli-A imeytyy ihon läpi


Kommentin otsikko: Entäs ihovoiteet
nimim. Miettikää vähän kirj 07.11.2010 18:51
Ja tämä vain kassakuittien pitämisestä kädessä. Ajatelkaa sitten, mitä kaikkia aineita ihovoiteet sisältävät! Nehän oikein hierotaan ihoon. Myös pienten vauvojen ihoon. Ja lääkäritkin joskus oikein käskevät käyttämään.


Joopa. Vielä riittää tässä tutkijoilla (ja toimittajilla) työsarkaa.

Tag 17 - asia josta vihaat että sinulta kysytään

Tunnustusten sarja jatkuu.

Saksalaisilla on melko hyvä tietämys siitä että sauna ja Suomi kuuluvat yhteen. Saunat ovat jokseenkin suosittuja kylpylöiden, kuntoilulaitosten ja hotellien yhteydessä, ja joissain paikoissa jopa on erikseen Finnische Sauna (jopa die Kelosauna) jossa lienee kuumempaa kuin höyrysaunassa. Kuulemma kovasti on erilaisia sääntöjä kuinka kauan saunassa kuuluu olla ja mitä tehdä.

Mutta mistä en pidä lainkaan, on se kun kysytään että kai nyt sitten täällä käyt ehdottomasti ja useasti saunassa. Vink vink! Miksi menisin? Tämä kuva selittää suhtautumistani asiaan (ainakin joillekin).

Siis oikeasti, ei hyvää päivää. Kuva on otettu täältä.

Saahan sitä erilaisia saunoja olla, mutta tuo ei vaan todellakaan ole minua varten. Kuvassa vielä virheellisesti saunojilla on pyyhkeet, kyllä ne saksalaiset oikeasti ovat ihan alasti kaikkine karvoineen sekassaunomassa. Feministi raivoistuu myös kuvakielestä: näin saadaan ukot maksamaan 28 euroa kolmen tunnin lipusta ruokkimalla mielikuvaa valtaistuimella istuvasta alfauroksesta naisten ympäröimänä. Vähemmästäkin nuttura tutisee.

Minun sauna on oma, yksityinen, naisten vuoro uimahallissa, kaveriporukan laulava hikinen yo-kylän sauna, tyttöporukan hiirisauna. Hiihtolenkin jälkeen tai lauantai-iltana, olut kädessä. Maltan kyllä odottaa seuraavaa matkaa Suomeen, samaa kun ei täällä kuitenkaan saa.

Aion kyllä testata Müller'sches Volksbadin sen kauniin jugend-interiöörin takia, ja ahtautua naistenvuorolle saunaan joku tiistai-ilta, vaikka se onkin tuhottoman kallista.

Aiheesta kirjoitti HS:n kolumnisti osuvasti taanoin. Lue tästä.

Ja joko saa kirjoittaa joulupukille? Minä tahtoisin nähdä dokumentin Miesten vuoro. DVD englanninkielisellä tekstityksellä olisi kiva.

Tag 14 - suosikkikirjasi

Kuinka sattuikaan, että juuri tänään suosikkikirjani tekijä sattuu olemaan kaupungissa. Nimittäin Sofi Oksanen, jonka saksaksi käännetty Puhdistus, Fegefeuer, on kirjailijatapaamisen aiheena ja kirjalilija on itse paikalla. Tietoja tapahtumasta täällä. Liput arvatenkin saksankieliseen tapahtumaan maksavat 10 euroa.

Vaikka minun onkin vaikea sanoa, mikä olisi ehdottomasti suosikkikirjani, tämä kirja kuuluu kuitenkin kärkeen. Kirja on yksinkertiaisesti nerokas. Kauhea, avartava, mieleenjäävä. Lukukokemus oli erikoinen, välillä sivuja oli pakko harppoa, ja kauhulla odottaa mitä seuraavaksi tulee. Lopusta en muista juuri muuta kuin että haukoin henkeäni viimeisen sanan kohdalla. Alku ja loppu nivoutui yhteen. Saksankielisen laitoksen kansi antaa vihjeen mitä tarkoitan. Tarina kummittelee edelleen mielessä.

Tarina on paitsi erinomaisesti kerrottu, sen teemat ovat mielestäni erittäin tärkeitä. Olen antanut jo parille ystävälleni täällä kirjan englanninkielisen laitoksen (Purge) lahjaksi. Olen kirjasta keskustellessa kertonut, miltä minusta, suomalaisesta, on tuntunut lukiessani kirjaa. En voinut olla kauhulla ajattelematta että onneksi Suomen kävi toisin.  Ja onneksi nyky-Viro toipuu. Mutta kuinka noin kauheista asioista kansakunta, tai yksittäinen ihminen voi toipua?

Fegefeuer on muuten suomeksi kiirastuli.

35 Tage - Tag 01 jokin asia/ihminen/esine johon uskoit lapsena

Iidiksen blogin innoittamana aloitan myös sarjan 35 Tage (35 days), vaikka en vielä tiedäkään mihin se johtaa. Koitan löytää jotain Saksaan tai täällä asumisen liittyvää asiaa. Ei silti, ettäkö omat aiheet olisi jo kaluttu, mutta ehkäpä saan motivoitua itseni kirjoittamaan enemmän.

Uskoin lapsena Nukkumattiin ja unihiekkaan. Jos en halunnut mennä vielä nukkumaan, piti silmät peittää ennen kuin Nukkumatti viskasi kimmeltelevät hiekat.

Nukkumatti ajoi usein Trabantilla ja oli muutenkin kovin leimallisesti itä-saksalainen hahmo. Tai itäblokkinen ainakin. Noin vuosi sitten Turussa yliopiston saksan kielen alkeiskurssilla koin jälleen itseni kovin vanhaksi, kun liki kukaan kurssilainen ei tuntenut Nukkumattia (Sandmännchen), saati ollut syntynyt kun Berliinin muuri murtui. Opettajan kanssa sitten muisteltiin mitä lauluja silloin laulettiin.

Kuva otettu Nukkumatin saksankielisiltä kotisivuilta. Siinähän on myös toinen suosikki-hahmo, Miska-karhu, Moskovan olympialaisten maskotti. Veljellä oli oma Miska, jolta sai turkin ainakin osittain pois ja alta paljastui punavalkoraidallinen uimapuku. Missähän nalle nyt on? Ja kävikö joku siellä olympialaisissa vai mistä se karhu tuli?

Kolehmainenweg

Kävin sunnuntaina kävelyllä Olympiapuistossa. Sadesäällä oli kovin rauhallista.








Heti metrosta astuessa tulee vastaan Kolehmainenweg. Hyvä Hannes! Kolehmainenwegillä oli tasaisin välimatkoin opaskylttejä oikeaoppiseen sauvakävelytekniikkaan.

Puiston paraatipaikalla löytyi myös Lasse Virenin, Pekka Vasalan ja muiden kultamitalistien nimet.













Jos kohta suomalaiset muistavat Münchenin Virenin voitokkaasta kaatumisesta, maailma muistaa Münchenin vuoden 1972 olympialaiset murheellisemmasta tapahtumasta. Josta viereinen muistomerkki.





Itse olympiavuoret ovat valtava toisen maailmansodan muistomerkki. Suuret kukkulat ovat maisemoitua pirstaleiksi pommitettua entistä kaupunkia. Kovin on kaunis kasa, ja ei mikään kovin pieni. Kuvassa takaosalla näkyy alkupäätä.





Raunioiden päältä oli komea näkymä kaupunkiin. Tai tällä säällä hieman apea.







Surkean kurainen oli myös keskiaika. Mutta niin se käy, kylmä tuli varmasti monta kertaa tuohon aikaan. Näiltä markkinoilta mukaan lähti paahdettuja manteleita, joiden voimin jaksoin harhailla kaupungin läpi kotiin.