Ajanvietettä

Moni edelleen kysyy kuullessaan että minulla ei ole täällä televisiota, että miten oikein saan iltani kulumaan. Että mitä sä niinku sit teet iltaisin?

Kysymys on aivan absurdi. En ole ehkä koskaan ollut sellaisessa tilanteessa että olisi jotenkin tylsää kun ei ole mitään tekemistä. Tämä johtuu varmaan siitä että olen mestari keräämään tekemättömiä töitä ja puuhia, tai sitten olen toivoton vapaa-ajan ajankäytön suhteen. Lisäksi olen liki aina ollut sellaisissa töissä, joista tullaan viideltä kotiin vain jos vartin yli viisi piti olla jossain harrastuksessa tai muussa liesussa.

Yleensä siis olen töissä illat (varsinkin jos on tullut roikuttua facessa ja hommat on kesken)(toisinaan ihan siitä syystä että työ ei tekemälläkään lopu). Eipä siinä sitten tarvitse kovin ihmetellä mitä illalla tekee, kun kokoon kyhätyn illallisen ja pakollisten facejen ynnämuiden jälkeen kello lähestyy kymmentä.

Mutta television kyttäämisen tilalle on tullut kauan kaipaamaani aikaa romaanien lukemiselle. Ei siis siivoamiselle tai valokuvien liimaamiselle (sitä lupaan tehdä viimeistään eläkkeellä). Sillä kyllähän sitä aivot fiktiota kaipaa.

Olin lapsena lukuhiiri, mutta se jäi opiskelujen myötä kun oli aina joku "tärkeämpi" tenttikirja tai muu artikkeli mitä olisi pitänyt lukea. Kuinka turhaa! Sehän on ihan eri asia.

No, yleissivistyksessä on siis kirjahyllymetreittäin aukkoja, varsinkin klassikoiden kohdalla. Tämän huomasin viimeistään mainioiden "sata kirjaa" listojen myötä. Tässä muuten linkki virkistävään lukiolaistyttöjen blogiin ja yhteen tunnetuimmista (suomalaisista) listoista. Tuolta listalta on tullut luettua aika paljon nuorena, ja päädyin lukuun 49.

Klassikoiden sijaan olen lukenut paljon romanttista hömppää. Selitän tätä sillä, että kärsin vierotusoireita Frendeistä, Sinkkuelämää ja muista sarjoista.

Viimeisimpinä listalta olen lukenut Juoksuhaudantien, Stieg Larssonin Millenium sarjan ja eilen sain loppuun Laila Hietamiehen Kannas-sarjan.

Ja vähän kuin tv-sarjojen kanssa, en ole voinut välttyä övereiltä. Mikä siinä on, että uppoaa kirjan maailmaan niin, että illat ja yötkin on pakko saada lukea? Tylsillä kirjoilla tätä ongelmaa ei tietysti ole.

Millenium oli aivan pahinta. Sitä ei välillä voinut laskea pois kädestä, harmitti mennä töihin. Olin aivan koukussa, ja jo valmiiksi tuli surku että kirjoja on vain kolme, eikä enempää tule.

Laila Hietamies -innostus taas tuli aivan puun takaa. Päätin ensin että kyllä kai se sitten se Hylätyt talot autiot pihat täytyy lukea kun se listalla on ja äidin kirjahyllystä lomalla löytyi. Samalla löytyi sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa, joten päätin että luetaan sitten alusta. Alku oli tahmeaa enkä oikein ensimmäisen kirjan jälkeen vielä tiennyt että mitä ajatella. Oli monta asiaa joista en pitänyt, mutta toisaalta karjalan murre, vanhat tavat ja elämänmeno, sekä henkilöiden kohtalot alkoivat koukuttaa. Kannaksen murre toi niin vahvasti mieleen mummon, että välillä ihan itketti. Ja tietysti heidän ikäpolvensa ihmiskohtalot sodan jaloissa. Oli niin paljon sanoja jotka olen unohtanut.

Niinpä sunnuntaina kun matkustin Alpeilta iänkaikkisen kauan kestävän junamatkan, en tälläkertaa nauttinut maisemista (ne on nähty jo menomatkalla) vaan kuljin sarjan viidennen ja viimeisen kirjan mukana Turun kaduilla 40-luvulla ja kuulin Turun ja Karjalan murretta. Melko koomista tavallaan.

Luen toki englanniksikin kaikenlaisia pokkareita joita on kertynyt, mutta suomen, tai siis tarkemmin sanottuna, oman kielen käyttäminen eri muodoissa on tullut tärkeämmäksi nyt täällä. Kun en edes kovin usein suomea höpäjä, mitä nyt harva se päivä Skypessä.

Kannas-sarjan jälkeen olo on aivan tyhjä. Mitäs sitten. Hyllyssä odottaa todellinen Suomi-nostalgia-angsti-ja-ikävä -paukku, Täällä Pohjantähden alla, jonka tässäkin nyt tunnustan jostain käsittämättömästä syystä toistaiseksi ohittaneeni. Täytyy kerätä vähän voimia ja lukea vaihteeksi vaikka joku hauska ja kepeä hömpppä. Tai saksalainen huumoripläjäys? Löytyisiköhän sellaista?