Tutinaa Geigersteinin rinteillä

Pidän kovasti vaeltamisesta, luonnossa samoilusta, suunnistuksesta ja maisemista. Siksi onkin pieni ihme että olen tämän reilun vuoden aikana käynyt vuorilla käpeksimässä tasan viisi (5) kertaa.

Olen keksinyt montakin syytä miksi en kirmaile alppiniityillä joka viikonloppu.

Ensinnäkin, olen löytänyt kilpailevaa ohjelmaa viikonlopuksi, erityisesti sunnuntain pyöräretket, joilla voi useinkin ihailla Alppeja. Talvella tietysti hiihdetään.

Toiseksi, mieleeni on iskostunut ajatus että vaeltamaan ei parane mennä yksin. Tuttavapiirissäni on tosin nykyään ruotsalaisystävä, joka hurauttaa sulan aikana joka lauantai ja sunnuntai tekemään jonkun pienen lenkin. Hänen kanssaan olen nyt kolmesti käynyt "reenaamassa".

Kolmanneksi, minulla on korkeanpaikan kammo. Asialle pitäisi selkeästi tehdä jotain, lievään kammoon auttaa harjoittelu.

Neljänneksi, vuorilla vaellus on ihan eri laji mihin olen tottunut. Karttaa ei juuri tarvitse, seurataan merkittyjä polkuja, väkeä on paljon, on kuuma, tulee tuhannen hiki ja hengästys ylös mennessä ja kipeät polvet alas tullessa. Usein reitti koostuu "vain" siitä että kiipeät jonkun vuoren ylös ja tulet alas. Haasteita toki riittää, varsinkin kun on se kammo. Reitille osuu monesti ravitsemusliike jotta ei tarvitse pelätä kaloreiden menettämistä ja oluenjanon saa sammutettua.

Mutta maisemat on hienot. Lyhyempikin kipaisu ylämäkeen on hyvää reeniä, syke on sopivasti koholla pitkään.

Niinpä viime lauantaina lähdin kaverini kyytiin ja karautimme Volvolla (kuinkas muuten) Lenggriesiin. Laaksot oli täynnä valkovuokkoja, näin myös sinivuokkoja ja esikoita, ja oli mukavan keväinen lämmin ilma. Keli oli vaihtumassa, mutta ehdimme ennen ensimmäisiä pisaroita takaisin autolle kolmen tunnin lenkin jälkeen.

Kartanpala, ei ihan näy lähtöpaikka. Seurasimme Maximilianswegiä

Seurasimme kartalla vaaleanpunaisella näkyvää reittiä Geigersteinille. Koko reitti kulki metsässä, mutta etelärinteellä ei ollut enää lunta. Rinne oli melko jyrkkä, mutta polku oli oikeastaan aika hyvä. Puolivälissä matkaa alkoi yhtäkkiä huimaamaan, mutta se meni ohi kun pidin tauon ja otin rauhallisesti.

Aivan huipun lähellä tuli luntakin vähän vastaan, rinne oli jyrkkä ja jäin todella paljon T:sta jälkeen. Sään vaihtuessa tuuli oli puuskittaista ja minä halailin rinnettä ja totesin, että tänään ei taida tulla huiputuspinnaa. Mutta se eí tietysti haitannut. Hyvä lenkki.

Buschwindröschen (Anemone nemorosa)

Leberblümchen (Anemone hepatica)

Reittimerkit oranssina palluroina

Näköalapaikka rinteellä

Vapaaneidin verotusnumero

Tittelit ovat Saksassa tärkeitä.

Täyttelin netistä (ihme kyllä! Joku palvelu löytyy netistäkin! Hoo!) monen mutkan kautta löytynyttä palvelua, josta saa tietoonsa verotusnumeronsa. Olin yllättynyt että alasvetovalikossa ei ollut muita yleisiä tittelinjatkeita, kuten Prof. Dr. tai Dr. Dr. tai Prof. Dr. rer. nat. tai muita. (Ei sillä että niitä olisin tarvinnut tosin) Sen sijaan verottajaakin kiinnostaa aatelissääty.

Katsotaanpa. Paroni ja Paronitar, Vapaaherra, Vapaarouva ja Vapaa.. öö.. niin mikähän tämä Freiin on, naispuolinen kuitenin. Sitten tulee selvästi Kreivi ja Kreivitär, sekä Prinssi ja Prinsessa. Tämä on kuitenkin näinä liittotasavaltalaisaikoina ihan vaan tylsästi aakkosjärjestyksessä eikä "tärkeys" järjestyksessä.
Wikipedia auttaa tässäkin asiassa.

Wiki tietää myös kertoa että Suomen 63:sta vapaaherrallisesta suvusta on elossa 29, paroni Bo Carpelanin kuoltua. Niin se käy.

Työmatkalla sinertää

Perjantaina hierasin silmiäni; mitä sinistä tuolla Friedensengelin juurella sinertää? Pysähtdyin ottamaan kuvaa ja totesin kännykän kuolleen. Työpäivä oli lyhyt, livahdan perjantaisin joogaan, ja kun paikalla oli se aivan kauhea sijainen, livahdin sieltäkin aika liukkaasti. Torikierroksen jälkeen kävin kotona ja nappasin kameran mukaan.

Täällä on ollut lämmintä mutta vettä ei ole satanut kuin joskus Tammikuussa, yhden päivän noin viikko sitten ja tänään sunnuntaina. Puut ja pensaatkin ovat olleet vain nupuilla, mutta tänään illansuussa näin jo paljon hiirenkorvia. Kevät tulee, ei voi sanoa kohisten, mutta tulee.

Selvää sinistä patsaan juurella. Työreitiltä.

Ei sinivuokkoja sentään, mutta kaunista on.

Niin että mikähän sipulikasvi tämä on?

Pienen pienet hiirenkorvat sittenkin.

Lauantaina kävin käppästelemässä lähivuorilla, ja siellä näin aivan ihanan paljon valkovuokkoja, sinivuokkoja ja kevätesikoita!

Kielikurssilla

Olen käynyt tässä kuussa ahkerasti kielikurssilla. Kurssi on yliopiston kielikeskuksen järjestämä intensiivikurssi, kolmesti viikossa, kolme tuntia kerralla. Kurssilaisia on 12, kaikki eri maista, post-doceista Erasmus -vaihto-opiskelijoihin.

Toisin kuin Suomessa, jossa kielikeskuksen kurssit olivat ilmaisia, täällä lystistä saa maksaa, myös henkilökunta. Tämä 60 tunnin kurssi maksaa 200 euroa, joka kuulemma on edukas yksityisiin kouluihin verrattuna.

 Olen Suomessa käynyt alkeiskurssin vuonna luu ja miekka, ja kaksi vuotta sitten kun jo arvelin päätyväni Saksan maalle, suoritin keväällä alkeet 2-kurssin. Jatkoin vielä jatko-ykköselle, mutta se jäi kesken kun oli jotain väitöspuuhaa, muuttojärjestelyjä ja muita tekosyitä.

Halusin täällä siis mennä "jatko-ykköselle" mutta pahaksi onneksi kurssi tuli saman tien täyteen. Alkeet-kakkosella oli kuitenkin tilaa, ja koska arvelin että ehkä asiat eivät aivan kristallisoituneet ensimmäisellä yrittämällä, josta siitäkin on jo aikaa, voisi olla vaikka parempi kerrata kurssi.

Päätös oli varmasti ihan hyvä. Ongelmana minulla kun oli ensimmäisellä kerralla se, että heti akkusatiivin ja datiivin opittuani lakkasin puhumasta kun piti asioita ajatella niin paljon. Nyt toisella kerralla osaan ottaa jo rennommin! Ei mene edes hermo!

Kirjana meillä on Tangram aktuell 1, Lektion 4-8. Kurssikielenä on saksa, joskin joitakin asioita opettaja selittää englanniksi. Tai opettajat, kurssilla on kaksi opettajaa, mikä on sekin pelannut yllättävän hyvin. Toinen panostaa siihen että kaikki avaavat suunsa ja keskustellaan paljon, toinen on jämäkkä kieliopin ja ääntämisen kanssa.

Huomasin vasta nyt, että kirjasta on hienot harjoittelusivut netissä! Näitä opettaja on meille monistanut lisämateriaaliksi, ja täältähän näppärästi voinkin kerrata ensi keskiviikon tenttiin! Tänään harjoiteltiin mennyttä aikamuotoa, mikä täällä Baijerissa kun ollaan on käytännössä pelkästään perfekti. Jee.

Auf dem Akkordeon - aus dem Akkordeon!
Kuva täältä.

Prepositioihin, datiiviin ja akkusatiiviin täytyy vain keksiä mieleen painuvia esimerkkilauseita. Ja opetella sanojen suvut, siitä ei pääse mihinkään. Eli on se sittenkin "ein bißchen aus dem Akkordeon", mutta minkäs teet.

Ajanvietettä

Moni edelleen kysyy kuullessaan että minulla ei ole täällä televisiota, että miten oikein saan iltani kulumaan. Että mitä sä niinku sit teet iltaisin?

Kysymys on aivan absurdi. En ole ehkä koskaan ollut sellaisessa tilanteessa että olisi jotenkin tylsää kun ei ole mitään tekemistä. Tämä johtuu varmaan siitä että olen mestari keräämään tekemättömiä töitä ja puuhia, tai sitten olen toivoton vapaa-ajan ajankäytön suhteen. Lisäksi olen liki aina ollut sellaisissa töissä, joista tullaan viideltä kotiin vain jos vartin yli viisi piti olla jossain harrastuksessa tai muussa liesussa.

Yleensä siis olen töissä illat (varsinkin jos on tullut roikuttua facessa ja hommat on kesken)(toisinaan ihan siitä syystä että työ ei tekemälläkään lopu). Eipä siinä sitten tarvitse kovin ihmetellä mitä illalla tekee, kun kokoon kyhätyn illallisen ja pakollisten facejen ynnämuiden jälkeen kello lähestyy kymmentä.

Mutta television kyttäämisen tilalle on tullut kauan kaipaamaani aikaa romaanien lukemiselle. Ei siis siivoamiselle tai valokuvien liimaamiselle (sitä lupaan tehdä viimeistään eläkkeellä). Sillä kyllähän sitä aivot fiktiota kaipaa.

Olin lapsena lukuhiiri, mutta se jäi opiskelujen myötä kun oli aina joku "tärkeämpi" tenttikirja tai muu artikkeli mitä olisi pitänyt lukea. Kuinka turhaa! Sehän on ihan eri asia.

No, yleissivistyksessä on siis kirjahyllymetreittäin aukkoja, varsinkin klassikoiden kohdalla. Tämän huomasin viimeistään mainioiden "sata kirjaa" listojen myötä. Tässä muuten linkki virkistävään lukiolaistyttöjen blogiin ja yhteen tunnetuimmista (suomalaisista) listoista. Tuolta listalta on tullut luettua aika paljon nuorena, ja päädyin lukuun 49.

Klassikoiden sijaan olen lukenut paljon romanttista hömppää. Selitän tätä sillä, että kärsin vierotusoireita Frendeistä, Sinkkuelämää ja muista sarjoista.

Viimeisimpinä listalta olen lukenut Juoksuhaudantien, Stieg Larssonin Millenium sarjan ja eilen sain loppuun Laila Hietamiehen Kannas-sarjan.

Ja vähän kuin tv-sarjojen kanssa, en ole voinut välttyä övereiltä. Mikä siinä on, että uppoaa kirjan maailmaan niin, että illat ja yötkin on pakko saada lukea? Tylsillä kirjoilla tätä ongelmaa ei tietysti ole.

Millenium oli aivan pahinta. Sitä ei välillä voinut laskea pois kädestä, harmitti mennä töihin. Olin aivan koukussa, ja jo valmiiksi tuli surku että kirjoja on vain kolme, eikä enempää tule.

Laila Hietamies -innostus taas tuli aivan puun takaa. Päätin ensin että kyllä kai se sitten se Hylätyt talot autiot pihat täytyy lukea kun se listalla on ja äidin kirjahyllystä lomalla löytyi. Samalla löytyi sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa, joten päätin että luetaan sitten alusta. Alku oli tahmeaa enkä oikein ensimmäisen kirjan jälkeen vielä tiennyt että mitä ajatella. Oli monta asiaa joista en pitänyt, mutta toisaalta karjalan murre, vanhat tavat ja elämänmeno, sekä henkilöiden kohtalot alkoivat koukuttaa. Kannaksen murre toi niin vahvasti mieleen mummon, että välillä ihan itketti. Ja tietysti heidän ikäpolvensa ihmiskohtalot sodan jaloissa. Oli niin paljon sanoja jotka olen unohtanut.

Niinpä sunnuntaina kun matkustin Alpeilta iänkaikkisen kauan kestävän junamatkan, en tälläkertaa nauttinut maisemista (ne on nähty jo menomatkalla) vaan kuljin sarjan viidennen ja viimeisen kirjan mukana Turun kaduilla 40-luvulla ja kuulin Turun ja Karjalan murretta. Melko koomista tavallaan.

Luen toki englanniksikin kaikenlaisia pokkareita joita on kertynyt, mutta suomen, tai siis tarkemmin sanottuna, oman kielen käyttäminen eri muodoissa on tullut tärkeämmäksi nyt täällä. Kun en edes kovin usein suomea höpäjä, mitä nyt harva se päivä Skypessä.

Kannas-sarjan jälkeen olo on aivan tyhjä. Mitäs sitten. Hyllyssä odottaa todellinen Suomi-nostalgia-angsti-ja-ikävä -paukku, Täällä Pohjantähden alla, jonka tässäkin nyt tunnustan jostain käsittämättömästä syystä toistaiseksi ohittaneeni. Täytyy kerätä vähän voimia ja lukea vaihteeksi vaikka joku hauska ja kepeä hömpppä. Tai saksalainen huumoripläjäys? Löytyisiköhän sellaista?

Elämä jatkuu

Purkutalo kävelykadulla muistuttaa Japanin tapahtumista

Tässä teltassa voi nukkua turvallisin mielin

  

Kevät

Isarin rannalla. Etsi kuvasta mies ja koira.

Luukkaan kirkko, kaunein lähikirkoista.

Pääsiäisen aika ja kuvat peitetty. Haidhausenin hautausmaakappeli.

Kuvat kertonevat tunnelmia riittävästi.

Laskiainen - Fasching

Puvustusta Carmina Buranaan

Kippis!

Feikkitohtori

Bling-bling -RA

Alkoi tympimään tämä jatkuva muka-kiire, joten lätkäisempä tähän hätään pari blogitekstiä oikein kuvien kera. Elämä on nyt turbovaihteella, kun suoritan tässä kuussa (vihdoin!) saksan kurssia ja töitä kasaantuu. Sen lisäksi vietän ns. elämää, lähinnä viikonloppuisin kun olen ensin lauantai-aamupäivän toipunut viikosta.

Saksaa on kolme kertaa viikossa ilta viidestä kahdeksaan, mikä ei sinänsä työrytmiäni puoli yhdeksästä puoli kahdeksaan muuta, mutta työpäivät ovat (toisinaan) kiireisiä ja kielikurssilla puristetaan tietysti kaikki irti koko rahan edestä. Hyvä niin. Siitä myöhemmin.

Sen sijaan viime viikolla oli laskiais-iltapäivänä töistä puolivirallisesti vapaa ja kiiruhdimme Viktualienmarktille sitä taas kollegoiden kanssa juhlimaan. Fiilis oli jälleen kovin vappuisa, aurinko paistoi ja lämpöä ehkä reilu kymmenen astetta. Kuplivaa juotiin ja ihmeteltiin kanssaihmisten hauskoja karnevaaliasuja. Minä olin pukeutunut (jälleen) prinsessa Leiaksi, ja löysin väkijoukosta myös yhden päättömän wookien sekä stormtroopersin. Kaverikuvan paikka oli siinä.

Myös MH3-väki juhli karnevaalia. Leia hölkötteli yhdessä mm. bling-bling -miehen (kuvassa), unikeon, parin pellen (tai no, kaikkihan me aika pellejä ollaan..he) ja varkaan kanssa. Huomio oli jälleen kerran taattu.

Vuosittainen terveysraportti

Töissä oli vuosittaisen terveystarkastuksen aika. Olin aivan varma että saksalainen ruokavalio on vähintään nostanut paitsi painoa myös verenpainetta. Kesällä varsinkin tuli juotua tuoppeja eikä aina jaksanut suolarakeita Brezenien päältä pois rapistella. Lisäksi ruokalan lounaat ovat aivan yli-suolaisia, joskus jopa niin että ruoka jäi syömättä.

Ja kuinka kävi? Ensinnäkin, painoa ei mitattu, vaan kysyttiin. Verinäyte otettiin ilman vaatimusta paastosta. Verenpaineen lääkäri mittasi pikapäin kuuntelemalla. Oli kuulemma kovin alhainen, samoin lepopulssi. Olenko entinen urheilija? (Heh, päällepäin vissiin näkyy että preesens ei ole oikea aikamuoto..)

Veriarvot oli normaalit lukuunottamatta paria punasoluarvoa, jotka tosin eivät olleet kovasti paljon viitearvojen yläpuolella. Jos tilanne jatkuu, voi olla kyse tiettyjen B-vitamiinien puutteesta.

Jäin miettimään miten ruokavalio ja elämäntapani ovat Saksassa asumisen myötä muuttuneet. No, ulkona tulee syötyä huomattavasti useammin ja ruokajuomana on usein olut tai viini. Oluella käyn varmaankin useammin, mikä kerääntyy sinne missä sukulaisillakin.

Ainoat selkeät erot ovat se että en syö maksalaatikkoa kerran kaksi kuussa, en juo maitoa ruuan kanssa, enkä syö ruisleipää. Ja aivan oikein, maksa ja maitotuotteet ovat näiden (mahdollisesti) puuttuvien vitamiinien lähde.

Ruisleipää en syö, koska en ole kovin ihastunut saksalaisesta versiosta. Kokojyväleipää saa lähinnä kuvan mukaisissa pakkauksissa, jossa leipä näyttää kokoon puristetulta panimoteollisuuden ylijäämätuotteelta tai korkkimaton palaselta. Eikä makukaan mieltä ylennä. Kuvan leipä muuten sisältää pellavansiementä. On varmaan mahdottoman terveellistä.

Niinpä roudasin taas ruisleipää Helsinki-Vantaan Stokkalta, josta saa näppärästi tuoreet leivät, salmiakit ja muumikirjat mukaan eikä kallisarvoista Suomenvierailuaikaa tarvitse käyttää Prismassa. Ja tilasin ruuaksi lempiherkkuani maksalaatikkoa (Saarioisten, rusinoilla) ja vetäsin ruisleivän päälle punajuurisalaattia. 

Sillä uhallakin että veriarvojen muutos luultavasti johtui hetkellisestä nestetasapainon häiriöstä, aion panostaa terveyteen ja vaihtaa suodattamattomaan olueen, sillä hiivahan on mainio B-vitamiinilähde. Prost!